1970-luvun alkuun asti grilli sijaitsi Pispalan valtatien varrella junaradan puolella, noin 100 metriä Vaakonkadun risteyksestä keskustaan päin. Grilliä vastapäätä sijaitsi tuolloin Haapalinnan puutarha. Grillin alkuperäisestä sijainnista on kuultu useampiakin versioita, mutta näin sen sijainnin muistaa perustajat läheisesti tuntenut ja Epilän jengin keskeisiin hahmoihin kuulunut Tero Elorae.

Paikka oli suosittu kokoontumispaikka Epilän nuorten, etenkin poikien, keskuudessa. Iästä riippuen he kurvasivat paikalle pyörillä, mopoilla, skoottereilla ja autoilla. Kössi huristeli itse paikalle kesät talvet Jawa-moottoripyörällään, Pauli Peugeot 203:lla.

Alussa grillin valikoima oli lyhyen ytimekäs: makkaraa ja lihapiirakoita. Niistä sai mahansa täyteen. 

“Vaakolla lenkkimakkaran palat leikattiin kursailematta suoraan. Joillakin toisilla kioskeilla oli tapana nuukailla annosten koossa, ja vinoon leikkaamalla pala saatiin näyttämään suuremmalta”, kertoo grillillä nuoruuttaan viettänyt Kivilä. 

“Kuumat koirat olivat jo tuolloin edullisia. Niitä saattoivat ostaa myös työssä käymättömät klopit”, Kivilä muistelee. Vaakolla “Kuuma koira” tarkoitti tuolloin yksinkertaisesti lihapiirakan ja lenkkimakkaran yhdistelmää. Munkkeja ja nakkeja ei Nokian Teuton tapaan vielä ollut tarjolla.

1972 ahdas peltikoju vaihtui tilavampaan, pystylaudoitettuun puurakennukseen. Kioskin osoite pysyi samana. Tero Elorae muistaa tämän vaiheen hyvin, koska hän vanhasta peltikioskista tuli hänen työmaakoppinsa omalle rakennukselle. 

“Aikanaan Winterin mutkassa oli Uusi Kivipaino. Siellä oli muistaakseni parhaimmillaan 250 henkilöä töissä. Painokonepuolella työskenneltiin kahdessa vuorossa. Usein iltavuorossa – varsinkin jos oltii jäämässä ylitöihin – laitettiin joku nuorempi sälli listan kanssa Vaakon nakille hakemaan evästä koko painosalin porukalle. Kyllä sillä eväällä jaksoi taas paperipaaleja heitellä.”

Jouko Salminen 

Perinteinen höyrykeitin tuotti nopeasti maittavaa ja täyttävää suurellekin porukalle. Ei ollut kuitenkaan itsestään selvää, että asiakkaat hoksasivat tulla isolla porukalla paikalle. Asiaa piti markkinoida. Niinpä Lamminen ja Ahtonen liikkuivat tapahtumissa ympäri kaupunkia. Taksikuskeja ja pelastuslaitoksen väkeä voideltiin muun muassa saunan lämmöllä.

Markkinointi puri, ja suuria tilauksia tultiin noutamaan muun muassa Epilän paloasemalta. Ehkä tärkein asiakasryhmä olivat kuitenkin taksarit, jotka sekä söivät usein itse että toivat kyydissään runsaasti nälkäisiä asiakkaita.

1970-luvun jälkipuoliskolla Vaakon Nakin tarinaan tuli muutaman vuoden tauko. Lamminen ja Ahtonen siirtyivät tuolloin pitämään kauppaa Mariankadun ja Hallituskadun risteykseen, ja grilli oli kiinni aikalaistodistusten mukaan “muutamavvuaren”. Tauko merkitsi samalla Paulin ja Kössin yhteisen kioskitoiminnan loppua. Ystävyys miesten välillä tiettävästi kuitenkin säilyi elon loppuun asti.

Mistä Saija Rantaharjun grillituotteet sitten syntyivät? Vastaus löytyy luukun molemmilta puolilta. Jos asiakas tiedusteli, saisiko omien toiveiden mukaisen annoksen, vastaus oli: “Täältä saa kaikkea, mitä löytyy!”

Rantaharju on keksinyt esimerkiksi Kivimies-annoksen, johon kuuluivat lihapiirakka, kaksi Poutun wurstia, kananmuna, cheddar-juusto ja valkosipulijauhe.

“Kivimies syntyi kerran kun oli työmiehiä lounaalla. Ne halus jotain sinne lihapiirakan väliin. Päädyin sitten laittamaan kaikkea sitä, mitä ne pyysi ja mitä siinä nykyäänkin on. Kysyin miehiltä, että mitäs tämän nimeks vois laittaa, jos laitettaisiin ihan listalle? Ne sano, että  “anna Kivimies”. Ne olivat Tampereen kaupungin kivimiehiä.”

“Kun aloitin, grillissä oli valtavan suuri höyryhaude ja parila.

Paljon tehtiin höyryssä. Jossain vaiheessa alettiin kyselemään, että saako meiltä niitä ranskalaisia. Remontoinnin yhteydessä sitä sitten mietittiin, koska siinä pitää olla huuva [eli liesikupu]. Kun sitten aloin tehdä makkaraperunoita, niin sehän levahti ihan käsiin! Siinä oli jonoa alas asti lähes motarin risteykseen. Rasvakeitin on työläs, mutta kyllä se kannatti sinne ottaa. Se oli kovassa käytössä.”

“Minulla oli myös sellainen asiakas, joka oli aina eka asiakas sunnuntaina ja tilasi aina samat tuotteet. Minähän aloin tekeen sen tilauksen valmiiksi. Ja kun se tuli, niin annoin porilaisen ja hampurilaisen valmiina käteen. Kerran, kun tytär oli tuuraamassa ja sama toistui, niin mies oli ihmetellyt, että kukas sä olet ja miten tiesit. Tytär vastas vaan, että äiti pyysi.”

Saija Rantaharju tuli hyvin toimeen erilaisten asiakkaiden kanssa. Taiteilijat ja muut julkisuuden henkilöt olivat jo tuolloin tavallinen näky Vaakon Nakilla. Ollessaan Tasavallan presidenttinä Tarja Halonen kävi adjutantteineen grillillä pariinkin otteeseen. 

Saijan oma kokemus ei tue klassista käsitystä nakkikioskista nahistelupaikkana. Kerran hän tosin muistaa erään humaltuneen perheenisän iskeneen nyrkin liukuluukusta läpi. Tällöinkin asiat hoituivat sopuisasti – ei vähiten jonossa seuraavana vuoroaan odottaneiden poliisien ansiosta.